”Pami”
18.09.1990 – 08.10.2006
FI MVA
om. Irja Mämmelä
Koiran tiedot jalostustietojärjestelmässä
Pami tuli minulle sijoituskoirana Vantaalta Ritchies-kennelistä, mutta sain lunastaa sen omakseni jo ennen sen ensimmäisiä pentuja. Luonteeltaan se oli aarre. Sen omanarvontunto oli 110 % mutta silti se antoi arvon toisellekin. Koskaan se ei ollut aggressiivinen ketään kohtaan. Se vain käveli häntä pystyssä niin kuin Euroopan omistajan kuuluukin, eikä kukaan koskaan asettanut sen asemaa kyseenalaiseksi, olipa vastaantulija minkä kokoinen tahansa. Pamilla oli voimakas metsästysvietti, se katseli televisiota ja rakasti autoilua ja vaikka se oli voimakas luonne, se oli silti hyvin tottelevainen ilman minkäänlaista mielistelyä. Pami oli myös terveyden perikuva. Pennut se teki ja hoiti asiallisen hyvin, ja sen ensimmäisestä pentueesta kotiin jäänyt Tara-tytär sai vapaasti olla lapsenlikkana seuraaville pennuille lähes niiden syntymästä saakka.
Pami oli koira johon törmää vain kerran elämässään ja pidän itseäni etuoikeutettuna, kun sain olla sen elämän tärkein ihminen. Sen kuolinilmoitukseen kirjoitin: ” 16 vuotta kuljit herkeämättä kintereilläni. Nyt minä kannan sinua sydämessäni lopun elämäni. Kiitos antamistasi vuosista, sinua ei kukaan tule koskaan korvaamaan.” Ja näin on käynyt.
I got Pami from the kennel Ritchies in Vantaa. She was a treasure. She carried herself like a queen but still respected everyone else as well. She was never aggressive towards anyone. She walked with her tail held high as a ruler of Europe should, and no dog – of any size – ever questioned her authority. Pami had a high prey drive, she watched a lot of television and loved car-rides. Even though she had a strong character, she was very obedient without being a people-pleaser. She was also the picture of health. She had several litters and took care of them well, and her daughter Tara, from her first litter, who stayed with us, was allowed to babysit for her with all the following litters.
Pami was the kind of dog you only meet once in a lifetime and I consider myself privileged for having been the most important person in her life. When she died, I wrote the following in her obituary: ”For 16 years you followed me. Now I’ll carry you in my heart for the rest of my life. Thank you for the years you gave me. No-one will ever replace you.” And this has held true.