”Tara”
20.1.1992-29.11.2007
FI MVA
Om. Irja Mämmelä
Koiran tiedot jalostustietojärjestelmässä
Tara oli joka suhteessa täysin erilainen kuin äitinsä. Se oli Blondi sanan kaikissa merkityksissä. Se kasvoi voimakkaan äitinsä suojeluksessa tietämättömänä maailman pahuudesta. Se oli suloinen, luottavainen, rakastettava, aina iloinen, hämmästynyt, yllättynyt ja innoissaan kaikesta. Ulkonaisesti erittäin kaunis, mutta sen korvien välissä ei varmasti ollut mitään todella merkittävää. Tämä seikka ei kuitenkaan haitannut meitä eikä sitä itseään, päinvastoin. Niin positiivista ja onnellista koiraa ei ole toista nähty. Se rakasti hoitaa pentuja, omiaan tai äitinsä. Se saattoi istua pitkiä aikoja tärkeän näköisenä tuijottaen tyhjää seinää. Se ei koskaan ymmärtänyt television päälle ja kun toiset ajoivat oravan puuhun, se joukon jatkona juoksi perässä ja kääntyi sitten puun juurella onnellisen näköisenä minua kohti kuin sanoakseen, että ’hei, täällä me ollaan! En yhtään tiedä miksi, mutta hauskaa on!’ Ensimmäisen sertinsä se sai Messukeskuksen näyttelystä, vaikka se päätti juuri ennen perilletuloa käväistä auton etuistuimen alla rasvaamassa selkänsä mustaksi. Me kaikki rakastimme Taraa ja se rakasti meitä kaikkia. Kun sen elämän viimeinen päivä tuli, senkin se päätti luottavaisena eläinlääkärin pöydällä nuolaisten minun kyynelten kostuttamaa poskeani kuin sanoakseen, että ’älä sure, hyvin tässä käy.’ Se oli onnellinen koira loppuun saakka.
Tara was, in every respect, completely different from her mother. She was a blond in every sense of the word. She grew up in the protection of her strong mother, completely unaware of the wickedness of the world. She was adorable, trusting, lovable, always happy, astonished, surprised and excited about everything. From the outside she was very beautiful, but between her ears there was nothing remarkable. This didn’t bother her, or us, at all – quite to the contrary! As positive and happy a dog hasn’t been seen since. She loved to take care of puppies, her own or her mother’s. She could sit down for long periods of time looking very important – while staring a blank wall. She never understood what television was and when the other dogs chased a squirrel up a tree she ran to them only to turn around to look at me as if to say: ”Hello! Here we are! I don’t know why but we’re having fun!” Her first certi came from a show in Messukeskus, even though just before we got there she crawled under the front seat and got her back full of black grease. We all loved Tara and she loved us all. When the last day of her life arrived and she was on the table at the vet, she simply licked my teary cheeks in full trust, as if to say: ”Don’t worry, it’ll be all right.” She was a happy dog right till the end.